Tässä keväällä on tullut työpöydälle melkoinen määrä erilaisia seminaarikutsuja. Ja etenkin yhteisöllisen median kohdalla niitä on näemmä järjestetty joka niemessä ja notkossa. Ei siinä mitään, seminaareja tarvitaan aina; yhteisöllisestä mediasta ainakin. On se (kuitenkin) vielä sen verran uusi asia.

Ja toki minä vanhana kyläluutana olen ollut aika monessa paikalla.

Olen kuullut montaa hyvää puhujaa, tutkijaa ja muuta teoreetikkoa. Ja edellinen lause on sanottu kaikella kunnioituksella. Olen oppinut kaikkea uutta. Mutta siitä huolimatta olo on kuin aikoinaan kotona äidin valssikoulussa. Siinä mentiin kulkurin valssin tahdissa aina vain eestaas eestaas…Toki olen jälkeenpäin maailman tanssiparketeilla huomannut että toistosta oli hyötyä. Nyt se jo sujuu. Kiitos sen toiston.

Mutta se, että seminaarit toistavat itseään ei ole mukavaa. Sitä toivoisi vähän vaihteula.

Nyt tilanne näiden sosiaalisen median seminaarien osalta näyttää olevan se, että puhujat ovat usein teoreetikkoja. Ja olen aivan tarpeeksi monta kertaa kuullut samat esimerkit, kuten esim. Legon tuotekehityskonseptin. Minä olen käytännön jannu. Ja teen näitä hommia työkseni. Siksi tiedän, että näitä käytännön esimerkkejä löytyy ihan kotimaastakin. Niitä olisi mukava kuunnella. Tietysti voi olla niin, että ettei niistä paljon haluta huudella. Ja siihen voi olla vain pari syytä; joko se hyvä tai huono.

Mutta niinkuin sanottu, seminaaritarjontaa voisi hieman monipuolistaa sisällön osalta. Silloin se voisi jatkossakin kiinnostaa, ainakin minua. Tämä on vähän sama juttu kuin vanhoilla rautalankabändeillä; Fenderin saundiin kyllästyy ja joukkoon on pakko välillä tuupata ”oikean jalan nostoa” ja laulusolisikin. Muuten yleisö kaikkoaa.

Miten olsi harmaan toiston sijaan värkäs seminaarisamba?