Tämä pohdinta lähti uutisesta. Uutisen mukaan suosikin päätoimittaja vaihtuu. Onhan näitä lähtöuutisia aivan tarpeeksi. Sen ei olisi pitänyt minun päivääni mitenkään muuttaa. Asia sai kuitenkin aivan uutta potkua, kun törmäsin vahingossa Taloussanomien sivulla kyseisetä uutisesta käytyyn keskusteluun. Sieltä eteeni lävähti seuraava tieto Suosikin levikin kehityksestä:
1992/ levikki 93 225 KPl
–snip—-
2002/ levikki 52 384
2003/ levikki 52 410
2004/ levikki 54 189
2005/ levikki 52 361
2006/ levikki 46 334
Siinä sitä sitten riittikin pohdintaa. Tämänkaltaiset luvut eivät varmasti kulmahuoneessa naurata.
Minusta nuo luvut kertovat hyvin tämänpäivän todellisuudesta. Olen itse 70-luvun lopun teini jolloin kaikki oli toisin. Mediakentä oli suppea. Ei paikallisradiota. Pari hassua radiokanavaa. Ja musa kiinni vinyylissä tai c-kasetissa. Nuoriso oli selkeäsi kolmessa eri porukassa: oli tavikset & hileet, uusi aalto & Punk-klusteri ja tietysti se minun oma, yleisnimen ”fiftarit” alla kulkeva porukka. Ja nuorisomedian kenttä oli sekin selkeä: Soundia lukivat kaikki uuden aallon kundit, Suosikkia fiftarit ja tavikset. Ja sitten oli tietysti Pahkasika, joka keräsi ääreensä kansaa laidasta laitaan.
Siinä ympäristössä Suosikin kaltaisen median merkitys oli pirun suuri.
Nyt on toisin. Medioissa riittää. Samoin tekemisessä ja tarjonnassa. Ei ole ihme ettei samankaltaisia valtailmiöitä enää synny. Mutta pieniä scenejä tupsahtelee nokkani eteen ihan päivittäin. Ja kaikilla näillä on oma mediaympäristönsä ja tapansa kommunikoida. Ja samaan aikaan nuorisoa on Suomessa pirun paljon vähemmän kuin esim. minun aikaani.
Se, että perinteeseen sitoutuvan, paperisen ja massoille tarkoitetun nuorisomedian levikki putoaa tässä tilanteessa ei ole päätoimittajan vika. Niin on vain käymässä kaikille massamedioille, sellaisillekin joilla on selkeä kohderyhmä. Suosikin kaltaisen median on alettava palvella yhä pienempiä kohdeyleisöjä, yhä useammassa mediassa (jotka yleensä ovat digitaalisia) ja tarjottava niille juuri sitä tietoa mitä juuri nyt tarvitaan. Long Tailista on tullut arkipäivää.
Samalla aikaikausilehtien kaltaisten medioiden on löydettävä yhteisönsä uudestaan. Se taas vaatii uusia keinoja ja uudenlaista ajattelua. Kuluneesti sanottuna jokaisesta kohdeyleisöstä on tullut aktiivinen tekijä, ei vain lehden plaraaja. Jos lehdet eivät näitä palveluita aktiiviseen tekemiseen/osallistumiseen tarjoa, sen tekee joku muu. Usein joku aktivisti kohdeyleisön sisällä.
Tässä pelissä lehdillä on yksi selvä valttikortti. Se on yleensä hyvin rakennettu brädi ja siihen sidottu luottamus. Jos jonkin palvelun tarjoaa minun pojilleni Suosikki olen paljon valmiimpi avaamaan kukkaronnyörejä ja antamaan luvan palvelun käyttöön kuin jos pavelun takana olisi vaikkapa ”Igorin sesonkimediat Romaniasta”.
