Olen kirjoittanut joskus ajat sitten samalla otsikolla seminaareista ja niiden annista. Tänä keväänä minua on pyydetty puhumaan aika monta kertaa. Osaan olen sanonut kyllä ja taas toisiin ei kiitos. Vaikka joskus sanonkin ei, niin siitä huolimatta mielelläni minä estradille astun ja jaan sitä tietämystä mitä vuosien varrella on kauluksenkäänteisiin tarttunut. Yleensä hoidan vielä hommani kelvollisesti; toki välillä vahinkojakin käy. Aina esiintyminen ei mene aivan niin kuin haluaisin, mutta sellaista se elämä on. Aina ei voi onnistua; ei edes joka kerta.

Kevään trendi tuntuu olevan 20min puheenvuoro jossa ajassa pitäisi antaa yleisölle SE JUTTU. Siis tiedätähän SE JUTTU, jonka vuoksi koko semma on tullut ostettua ja jonka idean kanssa olisi sitten kiva kömpiä takaisin konttorille, kääriä hihat ja panna haisemaan. Onhan se mahdollista, mutta vain jos ne kuulijat tietävät jotain entuudestaan. Tämän yhteisöllisen median kohdalla tilanne ei ole näin. SE JUTTU vaatii hieman enemmän aikaa kuin 20 min tai sitten sen, että koko seminaarin sisältö on rakennettu loogisesti yhdeksi kokonaisuudeksi. No näinhän se nyt ei ole. Joku puhuu myyntipuheita, toinen asian vierestä, kolmas on tehnyt presen viisi minuuttia ennen stagelle nousua jne. Tuloksena on kaaottinen kokonaisuus joka jättää kuulijalle vain nipun ”Ameriikan Caseja”, videoita & vilkkuvaloja ja sekalaisia iskulaiuseita. Tuloksena in iltalehtimäinen kakofonia josta aika monesti SE JUTTU jää hakuseen. Etenkin ylenmääräinen jenkki caseiden käyttö nyppii. Toki ne ovat hienoja ja ammattimaisia. Ja toki ne ovat valovuoden edellä meidän kotoisia yritelmiä. En sano etteikö niitä pidä tutkia ja analysoida, mutta siinäkin pitäisi olla jonkin sortin tolkku. Näiden ”jenkkiprojektien” pudjetit kun ovat ovat sen verran rajuja, että harva meillä sellaisia rahoja lyö pöytään. Niiden varassa tuskin mitään uutta veret seisauttavaa täällä saadaan aikaan.

Toisaalta en ole kuullut kenenkään muun valittavan. Olenkohan sittenkin väärässä?