Ne lähestyvät.

Nyt jo pitäisi olla hirveä hulabaloo. Ainakin netissä.

Vaan ei.

On lähes yhtä hiljaista kuin sillä kuuluisalla huopatossutehtaalla. Näistä vaaleista piti tulla ensimmäiset todelliset nettivaalit. Ja toki verkko on täynnä mitä erilaisempia hakukoneita. Mutta silti. Missä on se paikka jossa puolueet esittelevät omia ehdokkaitaan siten, että voin kohdata heidät ihmisenä? Kysyä heiltä tai kommentoida heidän mielipiteitään. Keskustella. Tai kohdata ehdokkaan kannattajia. No sitä ei löydy. Ei yhdeltäkään puolueelta. Ei mistään. Toki muutama ehdokas on löytänyt yhteisöllisen median ja paistattelee päivää esim. City-lehden peilikuvassa ja Presson blogeissa. Tämä vähän pistää miettimään. Puolueet on alunperin perutettu ajamaan jonkun yhteisön etuja. Mutta siitä ajasta on aika paljon aikaa. Onko niin, etteivät puolueet oikein luota omiin ehdokkaisiinsa? Vai onko kyse osaamattomuudesta tai etääntymisestä elitismin norsunluutorniin?

Tämä Poliittisen Pajatuksen Syvä Hiljaisuus (=PPSH; oli muuten venäläinen konepistooli…) ihmetyttää siksikin, että aiheta olisi juuri nyt ihan mukavasti. Venäjän karhu elämöi ja NATO-kortilla kelpaisi pelata; samoin ydinvoimalla, kiina-ilmiöllä jne.

Oman kysymyksistä tietysti voisi heittää myös mainostoimistoille. Saulin taikatempun jälkeen puolueet ovat heränneet ostamaan markkinoinnin palveluita Suomen parhaan a-sarjan toimistoilta. Nyt olisi sitten näytön paikka. Minä ainakin seuraan toimistojen tekemisiä ihan ammatillisella mielenkiinnolla. Tämä kenttä kun on ihan jotain muuta kuin oluen ja siskonmakkaroiden paketoiminen uusiin kuoseihin. Pahin pelkoni on, että hillot otetaan himaan ihan perustempuilla. Tämä jos mikä olisi uuden kokeilun paikka. Tähän asti olen saanut nauttia hiljaisuudesta. Eikä sekään ole pahasta. Mutta älkää helvetissä herättäkö minua talviunilta parina viimeisenä viikkona kammottavalla ja ajatuksettomalla älämölyllä. Saatan silloin olla kuin perseeseen ammuttu karhu ja paukauttaa jotakuta otsaan pihkatapilla.