Suomessa noussut kohu parin vartijan kovista otteista on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Harvoin pätkä kännyllä otettua videota saa aikaan yhtä monta lehtiartikkelia.Olen myös huomannut, että joku on ollut innoissaan siitä, että kansalaisjournalismi toimii. Ja toisaalla joku taas on huolissaan samasta syystä. Eniten on kuitenkin kirjoitettu siitä miten väkivaltaisia/ammattitaitoisia vartijat ovat. Journalistit ovat siis nostaneet ylös ongelman, jonka videonpätkä on tuonut esiin. Itse käsiteltävään ongelmaan puuttumatta, olen sitä mieltä, että tässä prosessissa näkyy hyvin se symbioosi, joka tavallisten ihmisten ja toimittajien välisessä sisällöntuotannossa voi parhaimmillaan olla. Eräät tahot ovat kuitenkin kovasti panemassa toimittajia ja kansalaisjournalisteja vastakkain. Todellisuudessa en oikein usko, että tämä vastakkainasettelu on totta. Minä tavallisena taatelintallaajana yritän jollakin tavalla kitetyttää omaa lähiympäristöäni. Toimittajien duuni on löytää tästä minun tuotannostani se isompi kysymys. Hän on mehiläistarhan kaitsija, minä vain tavallinen kuhnuri. Ja yhdessä saamme aikaan varmasti helvetin hyvää hunajaa.

Nyt on muotia kertoa omista kuulohavainnoistaan. Ajattelin tässä syyllistyä samaan. Pari vuotta sitten tallustin sisään lähiökapakkaan siinä vaiheessa iltaa, jolloin vasta toinen paikan normaalista kahdesta kaljupäisestä pokesta oli töissä. Toinen karpaasi tuli paikalle minun jäljessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä vuorossa olevalta oli normaali, ammattiveljen peruskysymys: ”Mitens elien meni?” Sen sijaan tiskin takaa saatu vastaus sai minut höristelemään korviani. ”Ihan mukavasti. Juuri sopivasti väkivaltaa.”, vastaili kaveri. Siinä takkiani ottaessaan hän  kuvaili illan tapahtumia kaverilleen. Turpaanveto tuntui olevan työn tärkein anti ja sisältö. Tänään nämä samat kaverukset pöyrivät vartijoina läheisellä ostarilla. Kapakan ovella heille kun kävi loppujen lopuksi huonosti. Joku asiakkaistakin osasi vetää turpaan.

Meillä on Suomessa erinomaisia toimittajia. Samoin ns. ”tutkivaa journalismiakin” harrastetaan kohtuullisessa määrin. Tämä ammattitaito ja osaaminen on taannut meille erinomisen mediaympäristön.

Digitaalisuus on antanut tavallisille ihmisille mahdlllisuuden luoda omaa journalismiaan. Siksi kyysyn: Missä ovat ne tavalliset ihmiset jotka haluavat vaikuttaa esimerkiksi oman alueensa oloihin luuraavat? Meillä ei ole kovin monta ”sankaribloggaajaa” tai pocastaajaa. Oman elänmän kuvaajia, viihteentekijöitä ja muuta kevyen sisällöntekijää tuntuu sen sijaan löytyvän. Ja tämä kommentti ei sitten tarkoita sitä, että olisin tätä ”viihteentekmistä” vastaan. Päinvastoin. Lähinnä tässä yritän ihmetellä tämän yhden osa-alueen puuttumista.  Silläkin olisi oma sijansa.

Olen aikaisemminkin toitottanut paikallislehtien vähäistä roolia netissä. Ehkä tämä ongelma poistuisi sillä, että nykyinen yleisönosaston kirjoittelu siirtyisi paikallislehtien sivuilta nettiin. Se antaisi ainakin nykyisille yleisonosaston kirjoittajille aivan erilaisen ja paremman ympäristön  omien asioiden kertomiseen. Samalla se sitoisi lehden lukijoita paikallislehden nettipalveluihin. Ja ehkä sitä kautta myös löytyisi muutama sankarijournalisti.

Onnea kolmikolle. Varsinkin Merikarvialle. Kyllä kotinurkillakin osataan. Sanomalehtien Liiton kisaan osallistui peräti 91 lehteä. Se kertoo, että paikallislehdillä on edelleen kysyntää. Silti minun täytyy myöntää, että lukemani perustelut panevat rypistämään otsaa. Ihan kiva, että osataan tehdä paperista lehteä, jonka arvoa en ollenkaan kiistä. Se on edelleen aika loistava käyttöliittymä. Lueskelen kolmeakin paikallislehteä ihan paperiversiona. Ja kovin mieluusti.

Mutta jos minun pitäisi arvioida sitä, miten hyvin paikallislehti täyttää sen tarpeen johon se on luotu, muuttaisin arviointiperusteita Liitossa aika paljon. Paikallislehden tehtävänä on paikallisten yhteisöjen palveleminen. Eikö niin? Jos näin on, niin eiköhän sen verkkopalvelun rooli pitäisi olla vähintään 1/3 koko arviointiperusteista. Nykyään kun peräkammarissa prosessori hurisee yötä päivää.