Olen puhunut yhteisöllisyydestä viimeisen parin vuoden aikana paljon. Aihe tuntuu olevan taas pop. Minun työurallani tämä on aiheen toinen tuleminen ja tuntuu siltä, että monissa paikoissa tehdään samoja virheitä kuin silloin ”e-bisnes” aikanakin. Yksi näistä virheistä on harha aktiivisesta yhteisöstä. Monessa paikassa on voimissaan näkemys siitä, että kaikki yhteisön jäsenet ovat aktiivisia sisällöntuotannossa ja muutenkin.
Monet meistä haluavat olla sohvaperunoita. Itse luen mielelläni muiden tuotoksia ja hämmästelen monien ihmisten asiantuntemusta mitä moninaisimmista asioista. Itse tuotan sisältöä harvakseltaan. Ja silti pidän itseäni monen yhteisön jäsenenä. Ja näin toimivat monet muutkin. Ehkä joka kymmenes meistä on ”aktiivi”. Luonnollisesti on olemassa poikkeuksia tästä säännöstä. Ne vain ovat pirun harvinaisia.
Monen yhteisöllisyyttä päivätyökseen tekevän yrityksen toimintamalli perustuu siihen, että yhteisö on aktiivinen. Asiaa kannattaisi miettiä uudestaan. Ehkä silloin niitä menestystarinoita syntyisi enemmän
Tähän Matti Lintulahden näkemykseen en voi kuin yhtyä. Meillä on meneillään murros jonka syvyyttä moni ei vieläkään ymmärrä tai edes halua ymmärtää. Minä yritän. Mutta olen varma siitä, että jokin osa-alue jää minulta huomaamatta. Digitalisoituminen, kuluttajien osallistuminen ja sisällöntuotanto vaikuttavat väistämättä mediaan ja sen johtamiseen. Veikkaisin, että se tuo mediaan uusien pelureiden ohella myös uusia ammattinimikkeitä. Nykyisen levikkijohtajan rinnalle voi nousta yhteisöjohtaja. Tai miksi häntä sitten tullaankaan nimittämään. Ja varmasti noita titteleitä tulee muitakin. Mutta titteleitä tärkeämpää on se, että mainostajan ja median suhde muuttuu. Kuten muutoksessa juuri nyt on kuluttajan ja median suhde. Väistämättä. Ja tämä muutos taas tietää ryminää ja räiskettä median ympärille syntyneessä arvoketjussa johon mm. media- ja mainostoimistot kuuluvat.
Minä en kuitenkaan veisi toimittajia saunan taakse lopetettavaksi. Toimittajista on tulossa kultaakin kalliimpia, sillä heidän taitojaan juuri tarvitaankin tässä ympäristössä. Sen sijaan monelle nykyiselle median virkamiehelle saunan takana oleva nokkospuska voi tulla nykyistä tutummaksi.
MInä pidän kirjoista. Paljon. Luin tänään uutisen jonka mukaan Aamulehti lopettaa oman kirjankustantamisensa. Jo aikaisemmin Johnny Kniga kuihtui omasta itsenäisestä asemastaan kirjabrändiksi suuren kustantajan muiden hyllyntätyttäjien joukkoon. Näistä molemmat kaatuivat mielestäni samaan yksinkertaiseen seikkaan. Ne eivät osanneet markkinointia. Kniga oli kuin kopio Likestä, joka sen sijaan oli aito brändi. Aamulehden kustannustoiminta sen sijaan oli hajuton ja mauton. Minä en ainakaan osaa positoida sitä tai ulostullutta tuotantoa millään tavalla. Ja se suuri muutos koko kustannustoiminnassa on se, että kustantajalla on oltava oma brändi. Vielä 80-luvulla kirjailija myi. Kustantajasta ei ollut niin väliksi. Ja myyhän kirja vieläkin tällä perusteella. Mutta jos tavoittelet nuoria lukijoita, tai niitä jotka lukevat muutakin kuin Päätaloa, Paasilinnaa tai Utriota (Jotka ovat aivan varmasti hyviä kirjailijoita.) on sinun kustannustoiminnalla oltava brändi. Ja uskottava sellainen. Olen itse ostanut kirjoja ainostaan sillä perusteella, että ne on kustantanut tietty kustantaja.
Väittäisin, että kustantamon brändääminen ei välttämättä ole kallista. Like on tästä esimerkki. Mutta markkinointiosaamista tai aitoa asennetta se vaatii.
Väittäisin myös, että tämä markkinointivääntö on tulevaisuudessa vieläkin tärkeämpää kaikille kustantamoille. Kynnys tulla alalle on aina vain matalampi. ”Long tail” tunkee kirjankustantamiseenkin. Painokset pienenevät ja kohdeyleisöt sirpaloituvat. Ja taitava kustantaja tekee tässä rahaa aivan yhtä hyvin kuin silloin Päätalon kultaisina aikoina.
Takaamme verkkopalvelullesi 20% lisää kävijöitä puolessa vuodessa.
